"Kihlaus määritetään Suomen laissa tilanteeksi, jossa pariskunta "sopii menevänsä avioliittoon keskenään"."
Perinteiden mukaan (asiallisella viranomaisäänellä luettuna) kihlausta edeltää vanhempien suostumuksen kysyminen avioliittoaikeille. Eli käden pyytäminen tulevalta appiukolta. Perinne, joka juontaa juurensa aikaan, jolloin nainen oli omaisuutta, joka voitiin myydä isältä aviomiehelle. Kuten nyt vaikka hevonen. Helppo vertaus. (t. Sarkastinen).
Muistatteko kun edellisessä postauksessa puhuin niistä nykypäivänä täysin järjettömistä perinteistä. No omasta mielestäni tämä on yksi niistä.
Tässä kohtaa perinnekertomusta jokaisen naishenkilön sisäinen feministi nostaa niskakarvansa pystyyn. Omani myös vähän murisee.
Mutta! Länsimaissa naisella on ollut myös oikeus kieltäytyä kosinnasta! Se, onko tätä otettu morsiamen isän puolelta huomioon onkin jo toinen tarina.
Tästä pääsemme johtopäätökseen, että kihlaus on ollut lupaus avioliitosta, johon on tarvittu lupa morsiamen vanhemmilta. Ta da!
Onneksi ei enää nykyään tarvitse. Meidän kihlauksesta kerrottiin vanhemmille jälkikäteen (mutta pidettiin perinteiden mukaisesti kihlajaiskahvit), eikä muilta, kuin itseltäni kyselty kyllä yhtikäs mitään. Ja kihloissa me ollaankin häävuotenamme oltu 10 vuotta.
 |
| Amelia Beamish CC BY-NC-ND 2.0 |
PS. Tiesitkö, että "käden pyytäminen" ei ole suinkaan ollut morsiamen käsi? Kyseessä oli appiukon käsi, jota tuleva sulhanen tahtoi päästä puristamaan sopimuksen (ja liiton siunaamisen merkkinä). Tiedättekö, kuten vaikka auto- ja talokaupoilla kätellään kun on päästy hinnasta sopuun?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti